Kuun ja auringon taiteilija, Helvi Mustonen
Helvi Mustosen maalausmaailma ei ole meidän maailmamme, vaan tummanpuhuva toinen todellisuus, jossa surumieliset ihmiset ja vaiteliaat eläimet vaeltavat rinnan. Tämän todellisuuden sijaintia on vaikea paikantaa: se voi levittäytyä unen maisemassa, monen sukupolven takaa periytyneissä tarinoissa tai arkielämän keskellä häilyvissä aavistuksissa. Siinä on jotakin sellaista mitä emme näe avoimin silmin päivänvalossa, mutta minkä tunnemme olevan lähellä, jossakin aivan takana, miltei näkyvissä.
Mustonen on kertojana niukka. Hän antaa pienen vihjeen, mutta ei paljasta koskaan, mitä ennen kuvan tekemistä on tapahtunut tai mitä sen jälkeen tapahtuu. Hahmot tulevat tyhjyydestä ja leijuvat tyhjyydessä, niillä ei ole nimeä eikä osoitetta. Katsoja joutuu keskelle outoa, latautunutta tilannetta ja väistämättä kuvan tunnelma vie hänet mukanaan.
Tyypillistä Mustosen maalauksille on yksivärinen, kaksiulotteinen tausta samaan tapaan kuin ikoneissa. Arkaaiseen taiteeseen viittaavat myös liikkumattomuus ja symmetrisyys. Ihmiset ja eläimet ovat jähmettyneet sijoilleen, ne odottavat tai pelkäävät, vaistoavat pahaa.
Kehykset ovat Mustoselle tärkeitä. Kehys vahvistaa maalauksen tunnelmaa ja joskus maalaus jatkuu kehyksen puolelle. Aika, ajan kuluminen, kaiken hiljainen rapautuminen käy usein ilmi juuri kehyksistä. Vaikka maalaukset ovat yleensä kaksiulotteisia ilman tilailluusioita, ajan läsnäolo tuo niihin kolmannen, omaperäisen ulottuvuutensa.
Maalausten ohella Mustosen tuotannossa on myös pronssiveistoksia, jotka liittyvät maalauksia selvemmin surrealismin perinteeseen. Veistoksissa on voimakasta liikettä, ponnistelua, pyrkimystä yhä ylemmäs; niin ikään niissä on hurjuutta, kaihtelemattomia tunteita, paljasta vihaa, kuumaa rakkautta.
Voisi kaiketi sanoa, että siinä missä maalauksia valaisee mystinen kuu, veistokset saavat energiansa polttavasta auringosta. Veistosten pronssi on auringon ja valon oma materiaali, maalausten tumman himmeissä sävyissä on taas hyvä annos yötä, resignaatiota ja unohdusta.
Pirjo Hämäläinen, taidehistorioitsija
